Käytännössä sosiaaliturva riippuu diagnoosista. Suomalaisten sähköherkkien työ- ja toimintakyvystä on olemassa hyvin vähän tutkimustietoa. Turun ammattikorkeakoululla vuonna 2013 tehtyyn kyselytutkimukseen osallistui noin 200 sähköherkkää. Tutkimuksessa selvisi, että työikäisistä sähköherkistä vain 52 % oli mukana työelämässä tai opiskeli. Työkyvyttömyyseläkkeelle oli yleensä päästy masennus- tai harhaluuloisuushäiriödiagnooseilla. (Hagström ym. 2013)
Sähköherkkyyssäätiön tietoon ei ole tullut ainuttakaan tapausta, jossa henkilö olisi saanut sosiaaliturvaa pelkästään sähköherkkyyden tai sen aiheuttaman toimintakyvyn alentumisen takia. Käytännössä näyttää siltä, että yleisin menettelytapa on sähköherkkien siirtäminen työkyvyttömyyseläkkeelle masennusdiagnoosin perusteella. Tällaisen menettelyn oikeutus on hyvin kiistanalaista, koska oikean diagnoosin saaminen on perustavanlaatuinen ihmisoikeus.
Tieteellisen tutkimuksen parissa on esitetty kritiikkiä, että nykyiset terveystutkimuksen teoriat eivät ole riittäviä ja soveltuvia selittämään ja hoitamaan ympäristöherkkyyksiä, jonka vuoksi ympäristöherkkiin on alettu soveltaa diagnoosiluokituksia, jotka on alun perin tarkoitettu mielenterveyspotilaille. Tämä lisää sähköherkkien syrjäytymistä, koska psykiatrian piirissä ei huomioida sitä, että sähköherkän toimintarajoitteet liittyvät ympäristöön. Kun diagnosointi ei ole asianmukaista, niin myös hoitotulokset jäävät heikoiksi. (Reed Gibson)
Ympäristöherkkyys lisättiin vuonna 2015 suomalaiseen ICD-10-tautiluokitukseen oirediagnoosilla R68.81: Jatkuva tai toistuva poikkeuksellinen herkkyys ympäristön tavanomaisille tekijöille. Tämän nimikkeen alle diagnosoidaan kaikki yleiset ympäristöherkkyydet, kuten monikemikaali- ja sähköherkkyys (Karvala ym. 2017). Kun ympäristöherkkyyksille suunniteltiin yhtenäistä koodiluokitusta, perustelumuistiossa todettiin, ettei minkään sairauden, vian tai vamman ICD-10:n mukainen diagnoosinimike sinänsä oikeuta sosiaalivakuutusjärjestelmän etuuksiin (Sosiaali- ja terveysministeriö 2013).
Duodecim-lehden artikkelissa todetaan, että R68.81-koodi kuvaa vain oireistoa, eikä se kuulu varsinaisiin sairausdiagnooseihin. Sosiaalivakuutuksen etuuksien saamiseen edellytetään yleensä diagnosoidusta sairaudesta johtuvaa toimintakykyvajetta. (Karvala ym. 2017)
YK:n vammaissopimus voi antaa oikeuksia sähköherkälle
Suomi ratifioi vuonna 2016 YK:n yleissopimuksen vammaisten henkilöiden oikeuksista (SopS 26/2016). Sopimuksen 1 artiklassa on vammaisuuden määritelmä, jonka mukaan ”vammaisiin henkilöihin kuuluvat ne, joilla on sellainen pitkäaikainen ruumiillinen, henkinen, älyllinen tai aisteihin liittyvä vamma, joka vuorovaikutuksessa erilaisten esteiden kanssa voi estää heidän täysimääräisen ja tehokkaan osallistumisensa yhteiskuntaan yhdenvertaisesti muiden kanssa.”
Hallituksen esityksessä (284/2014) YK:n vammaissopimuksen ratifioimiseksi todetaan 1 artiklassa, että ”yleissopimuksen sanamuoto sallii sopimusta tulkittavan siten, että vammaisilla henkilöillä tarkoitetaan muitakin kuin pitkäaikaisesti vammautuneita”. Hallituksen esityksen mukaan yleissopimuksessa tarkoitettuja vammaisia henkilöitä voivat olla myös henkilöt, ”joilla on kestoltaan pitkäaikainen toimintarajoite, jonka vaikeusaste voi vaihdella huomattavasti.” Hallituksen esityksessä vammaissopimuksen ratifioimiseksi siis laajennetaan perinteistä vamman tai vammaisen käsitettä koskemaan myös toimintarajoitteet, jollaiseksi sähköherkkyys voi muodostua.
Sähköherkkyyssäätiö pyysi yhdenvertaisuusvaltuutetulta kirjallista kannanottoa siihen, voiko sähköherkkyys muodostua YK:n yleissopimuksen soveltamisalaan kuuluvaksi toimintarajoitteeksi. Yhdenvertaisuusvaltuutettu ilmoitti, että vammaisuus määritellään yhdenvertaisuuslaissa (1325/2014) samalla tavalla kuin YK:n vammaissopimuksessa ja sen ratifioimiseksi laaditussa hallituksen esityksessä (284/2014). Yhdenvertaisuusvaltuutetun tulkinnan mukaan yhdenvertaisuuslain mukaisen vammaisuuden olemassaolo edellyttää lähtökohtaisesti pitkäaikaisen vamman (toimintarajoitteen) olemassaoloa. Siitä huolimatta sähköherkkyys voidaan katsoa yksittäistapauksissa toimintarajoitteeksi, vaikka sen oireet eivät ilmenisi keskeytyksettä kaikissa olosuhteissa.
Yhdenvertaisuusvaltuutetun mukaan on siis mahdollista, että sähköherkkyys voi yksittäistapauksissa muodostua toimintarajoitteeksi. Yhdenvertaisuusvaltuutettu viittaa toimintarajoitteen määrittelemiseksi hallituksen esityksen (284/2014) kohtaan, jonka mukaan ”on kuitenkin huomattava, että vammaisuuden kuvaamisen lähtökohtana on oltava henkilön suhde ympäröivään yhteiskuntaan eikä lääketieteellinen diagnoosipohjainen määrittely. Vammaisuuden käsite ei ole myöskään muuttumaton. Yleissopimuksen lähtökohta korostaa vammaisuuden olevan kehittyvä käsite ja seurausta sellaisesta vuorovaikutuksesta vammaisten henkilöiden ja asenteista ja ympäristöstä johtuvien esteiden välillä, joka estää näiden henkilöiden täysimääräisen ja tehokkaan osallistumisen yhteiskuntaan yhdenvertaisesti muiden kanssa.”
Sähköherkkyyssäätiön tietoon ei ole vielä tullut myöskään yhtään tapausta, jossa sosiaalietuuksia myönnettäessä olisi huomioitu sähköherkän eriarvoinen asema toimia tietyissä ympäristöissä. Näyttää siltä, että tähän asti sähköherkät ovat saaneet sosiaalietuuksia vain, jos he ovat vastaanottaneet tietynlaisen lääketieteellisen diagnoosin, jossa sähköherkkyys on korkeintaan sivumennen mainittu.
Yhdenvertaisuusvaltuutettu muistutti, ettei pelkän yhdenvertaisuuslain mukaisen vammaisuuden perusteella ole automaattisesti oikeutta saada esimerkiksi tiettyä sosiaali- tai terveyspalvelua. Yksittäinen tapaus on ratkaistava tulkitsemalla samanaikaisesti yhdenvertaisuuslain 15 pykälää kohtuullisista mukautuksista vammaisten yhdenvertaisuuden toteuttamiseksi ja YK:n vammaissopimuksen vastaavia artikloja 2 ja 5, joissa asetetaan velvoite tehdä kohtuullisia mukautuksia, jotta vammainen henkilö saisi yhdenvertaisen aseman suhteessa muihin.
Yksilön oikeudet ja talouspolitiikka törmäävät
Yhteenvetona tästä vaikeasta aiheesta voi sanoa, että tätä nykyä Suomen terveydenhuollossa sähköherkkä saa usein masennusdiagnoosin tai jonkin muun psykiatrisen diagnoosin, joka oikeuttaa sosiaaliturvaan. Käytännössä sähköherkille annettava masennusdiagnoosi on merkki siitä, että sähköherkkyys nähdään ihmisestä itsestään johtuvana tilana, jolla ei ole mitään yhteyttä elinympäristön sähkömagneettisiin kenttiin. Voisi ajatella, että Suomi on oikeusvaltio, jossa erityisesti huomioitaisiin vammaisten oikeudet. Sähköherkkien diagnosoinnissa törmäävät yhteen vammaisten oikeudet ja toisaalta talouspoliittiset edut, joiden vuoksi sähkömagneettisille kentille altistumista ei haluta rajoittaa.
Euroopan parlamentti kehotti jo vuonna 2009, että jäsenvaltioiden tulisi tunnustaa sähköherkkyys vammaksi ((2008/2211 (INI)). Ruotsissa sähköherkkyys on toimintarajoite, joka voi oikeuttaa vammaisetuuksiin. Myös Ranskassa ja Espanjassa sähköherkkä voi saada vammaisstatuksen. On todennäköistä, että tulevaisuudessa myös Suomi seuraa näiden muiden Euroopan unionin jäsenmaiden esimerkkiä ja tunnustaa sähköherkkyyden vammaksi tai toimintarajoitteeksi poliittisesta vastustuksesta huolimatta.
Lähteet:
Hagström, M; Auranen, J. & Ekman, R. 2013. Electromagnetic hypersensitive Finns: Symptoms, perceived sources and treatments, a questionnaire study. Pathophysiology 20 (2013), 117–122.
Karvala, K; Pekkanen, J; Salminen, E; Tuisku, K; Hublin, C & Sainio, M. 2017. Miten tunnistan ympäristöherkkyyden? Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim 2017; 133(15): 1362-9. Viitattu 23.1.2019: https://www.duodecimlehti.fi/lehti/2017/15/duo13835
Reed Gibson, P. The Hidden Marginalization of Persons With Environmental Sensitivities. Ecopsychology Vol. 8 (2016) nro 2, 131–137.
Sosiaali- ja terveysministeriö 2013. Perustelumuistio lisäykselle tautiluokituksen ICD-10:n suomalaiseen painokseen (STM/4240/2013).